Kevon vaellus 4-8.8.2008

Maanantai-ilta klo 18.00. Olemme lapsuudenystäväni Karin kanssa juuri jättäneet auton Inarin Kaamasen kievarin taakse ja bussi on tuonut meidät Sulaojan pysäkille…

Kyllä, Kevon vaellus on alkanut!! 63 kilometriä vaativaa maastoa täyteen pakatun rinkan kera. Unelma yhden ehkä upeimman suomalaisen luonnonpuiston reitin vaeltamisesta on alkanut. Parkkipaikalla rinkka selkään…vieressä mies, jonka kanssa pikkupoikana kalastettiin ja harrastettiin lintuja Nivalan maaseutumaisemissa. Nyt pitkän elämäntaipaleen jälkeen hän on vieressä, ja tiemme yhtyvät jälleen luonnon ihmeiden ääressä. Vaelluksessa on monta hienoa lisämaustetta…

“Uh…pari kilometriä. Rinkka painaa…olkapäätä puuduttaa…mitä nyt”,ajattelen. Noh…tähän varmasti tottuu. Ja vähiterllen niin kävikin. Ilta-auringon aavistellessa ihmettelen heti kuinka kauniin avoimia maastoja tunturimetsiköiden äärellä on. vaivaiskoivuja, tunturikoivuja…ehkä se oli Lapinkirvinen joka meitä vakoili. Vihdoin alkaa tapahtua; nousemme käsittämättömän hienon harjun päälle jota ympäröi molemmin puolin järvi.(Ks.kuva) Komeaa havumetsää, hiekkaista polkua.Tunturit alkavat paljastua ja …olkapäätä painaa vielä. Käveltyämme 12 kilometriä on ilta ehtinyt jo lähelle klo 10 ja on aika leiriytyä Ruktajärven äärelle. Paikalla on useita telttoja ja metsähallituksen hyvin hoidettuja nuotio/puuntekopaikkoja. Läheisen savannimaisen aukion reunaa kulkee kristallinkirkas puro, jossa pesen kasvot ja ihmettelen sen puhdasta makua. Yö tulee…kylmin yö reissulla. Käydään lähellä nollassa ja nenä pilkistelee makuupussista hyvin varovasti.
Aamulla matka jatkuu. Saavumme satumaisen kauniin järven ääreen(ks.kuva gall.), jossa täydennämme juomapulloja, edessä kun on 8 kilometrin avotunturivaellus. Nousemme…pongaamme matkan varrella kuolleen poron luurangon pääkalloineen. Nyt noustaan…rauhassa….puut vähenevät. Ihmettä; olemme avotunturissa. Vaativa kivikkoinen kävely ja Lappi on tässä. Juuri sitä puutonta tunturia mitä odotin. Upeita yksinäisiä tunturilampia, poro vasan kanssa jää katselemaan meitä. Purot solisevat kristallivettään ja hetken pelkäämme jo auringon polttavan kasvoja. +13 asteen lämpötila tuntui juuri sopivalta, ja onneksi pilviä saapui tunturituulen kera helpottamaan oloa. Rinkka painoi, mutta enää ei olkapäätä niin vaivannut. Yhtäkkiä reitti alkaa laskeutua ja jyrkkää reittiä valumme alemmas. Tapaamme pari ryhmää, joiden seurassa evästämme kevyesti. Suklaata,lämmin kuppi-keittoa, kahvia,korppua, suklaapiparia, ruisleipää juuston ja metvurstin kanssa.

H-hetki lähestyy! Tauon jälkeen nousemme jyrkästi ja kuljemme hetken tunturikoivikkoon. Vähitellen…ihmetellen…jotain lähellä näkyvää…kuitenkin etäistä…tai sittenkin lähellä…Kevon kanjoni repeytyy!!!!!(ks.kuva) Tästä se alkaa, varsinainen kanjonialue valtavine rotkoineen ja soljuvine putouksineen. Edessämme on henkeäsalpaava näky!!! Voiko Suomessa olla tällaista. Maa on repeytynyt…alhaalla puut siintävät pikkuruisina rikkaruohoina…putous pauhaa aloittaen kanjonin pohjalla virtaavan Kevo-joen. Näkyä ei voi kuvin todistaa. 25 kilometriä taivallettuamme näemme tuon ihmeen, joka lopulta tarjosi loppumatkalle jatkuvia käsittämättömän kauniita kanjonimaisemia Lapin eri elementtien kera.

Matka jatkui jälleen avotunturiin. Kevon kanjoni jäi hetkeksi yksin matkaamaan alaspäin. Noin 5 km taivalluksen jälkeen laskeudumme jyrkästi, osin portaita pitkin alueelle, joka tarjoaa seuraavan hämmästyksen kohteen. Fiellun putouksen.(ks.kuva) 26 metriä, lienee Suomen korkein putous. Ylitämme joen ensimmäistä kertaa vaijerikahlaamoa pitkin. Hyvinhän se sujui. Alueella on paljon telttoja ja ihmiset ihmettelevät putousta ja laittoivat iltaruokaa nuotioilla. Minä päätin löytää sisun, ja menin salaa - toivottavasti - silmiä välttäen alasti makaamaan jääkylmän joen pohjalle. Noh…lujaa sieltä tultiin poissa ja sanoin kaverille…”huljuttelin vähän paikkoja!!:) ” Se oli kylmä iltapesu…tottavie. Yö, olikin jo lämpimämpi. Stroh-rommi teen kera antoi tosin hieman lämmikettä.

Aamulla alkoi hirmuinen nousu. JYrkkää havumetsärinnettä, osin portaita, suoraa päätä avotunturiin auringon kera! Hiki tuli saman tien, mutta jälleen tunturituuli kuivatti meitä mukavasti. Luulimme vaeltavamme ehkä 13 kilometriä, mutta lopulta edesä oli huisa 23 kilometrin vaellus! Saavuimme lopulta vaijerikahlaamoon, jonka äärellä Kevojoki oli kuin kalastajan unelma. Kirkas vesi soljui kivien läpi…ja kahlaaminen onnistui mukavasti vaikka kylmä vesi turrutti jalkoja. Pitkä avotunturivaellus toi jälleen uusia elementtejä Lapin luonnosta. Kuinka monipuolinen se onkaan. Juuri kun olin ihmetellyt purojen laskupaikkojen viidakkomaista rehevyyttä, tai jylhiä mäntykankaita, saimme nyt tutustua ylätunturin suomiljööseen. Tupasvillaa…pehmeitä suojärviä…

Ihmeellistä. Rinkka ei enää painanut yhtään. Olimme aivan myytyjä jo kaikesta näkemästämme. Kaukana kodeista…keskellä Lapin erämaata, puhelimen kantaman ulkopuolella. Olimme ylpeitä Karin kanssa. Kunto kesti hyvin jopa pitkän taipaleenkin, ja vaikka jalat olivat 23 kilometrin jälkeen kivikovat ja paikkoja särki, osasi tuosta kivusta nauttia. Lappi, hiljaisuus, elokuun valo…olivat jo pysäyttäneet mielemme ja osasimme samota rauhassa jokaista hetkeä nuuskien ja luonnon ihmeitä kuvaten. Hienoa, että ihminen sittenkin on aika pieni. “Tässä sylissä on lempeää maata” ajattelin, ilta-auringon koskiessa kasvoja, kun makasin tunturialuskasvillisuudessa. Tämä, luonto, on sittenkin se koti, jossa itseni jo kauan sitten löysin eläimenä. Miten helppoa minun on aukaista kädet, siivet tuulta vasten. Ihmettelen sitä. Voiko olla, että olen ollut joskus, kuten tunturin kotkat, piekanat…
Pitkä vaellus päättyi keskiviikkona Tapipola Goahti-telttailualueelle, joka osoittautui melkein paratiisin kauniiksi paikaksi. Kevojoki levensi pieneksi järveksi, ja ympärillä uhmakkaan korkeat seinämät laskeutuivat alas antaen vihjeen fantasiasta järven äärettömästä syvyydestä. Kirkkaan virran sisässä olimme näkenivämme harjuksen uivan vastarantaan. Pastaa…kahvia…rusinoita…kunnon nuotio, jossa makkarat paistuivat. Tapiola Goahti on upein leiriytymispaikka matkan varrella. Ranta on kaunista hiekkaa, josta puun juuret pilkistävät jännittävästi.

Torstai. Takana 55 kilomteriä. Tänään vain lyhyt vaellus, sillä meidän pitää olla vielä yksi yö tunturissa jotta pääsemme perjantai-aamuvarhaiseen bussiin Genesjärvelle. Jälleen aivan uusi Lappi avautuu eteemme. Reitin vaativin kahlaaminen terävien kivien päällä sujui hyvin, puolalainen pariskunta katsoi meistä mallia. Yht’äkkiä olimme kuin Kuusamolaisessa jylhässä havumetsässä. Kauan sitten alueella on ollut hurja myrsky! Siitä kertovat tuhannet kaatuneet puut, jotka nyt ovat jo keloja. Vihdoinkin kauniit kuukkelit ilmaanutivat lähelle. Reitti nousi jylhiä kallioita. “Täällä kotkan on hyvä olla”"Myös Ilves kuuluu tähän maisemaan”. Niska on kipeytynyt. Huono nukkuma-asento, tai rinkka on aiheuttanut jännitystä. Alamme olla jo hieman uupuneita. Väsymys näkyy kasvoista, tuhdin parransängen takaa. Väsymys unohtuu pian, kun saavumme reitin loppupuolella tunturiylängölle, jossa tavoitamme tunturijärven leirpaikkamme, jälleen auringon kera. Uskomatonta nähdä järvi, jonka tavallaan alapuolella näkyy tuntureita. Kaukana näemme lumihuippuisia Norjan tuntureita.

Iltaeväitä syödään…minua hieman viluttaa. Haen pipon. Siirryn keloista tehtyyn suojaisaan istuskelupaikkaan johon ilta-aurinko lämmittää mukavasti. Silti viluttaa. Ajattelen, että voisiko minulla olla kuumetta. Ei sentään, olihan minulla hyvä ruokahalu. Ehkä henkinen jumalainen nautinto yhdistettynä fyysiseen väsymykseen alkoi vain muistuttaa minua kaikesta. Luonto on osouttanut voimansa ja vienyt ihmisen mukanaan. Ihmeellistä…hieman surullista. Aaamuyöstä pitäisi jättää tämä kaikki…palata kaupunkeihin.

Perjantai…kello soi 04.14. Hrrrrr….kylmä. Vain pari astetta. Teltta kasaan.Kasvot ovat väsymyksestä turvonneet…olisi vielä nukkunut. Mutta kohtaan rannalla käsittämättömän kauniin näyn; aamuusva vaeltaa suolta järvelle ja peili heijstaa kaikki värit upeiden sinisten sävyjen maailmaan.(ks. kuva).

06.00…bussi tulee. Väsyneet vaeltajat istuvat lämpimään bussiin…olemme molemmat hiljaa. Katsomme vain Kaamasta kohti menevän bussin ikkunoista maisemia, kaukana kulkevaa kanjonia. “Siellä me olimme”…………………………………

Blogi |