Elän vain päivän, koska väsyin unelmointiin…

10 Kommenttia aiheeseen “Elän vain päivän, koska väsyin unelmointiin…”

1. Anu:

   
   9.4.2010 klo 10:00

   Hei kaikki ihanat ihmiset!
   Eksyin tänne sivuille sitä kautta, kun mietin yhteen luentoon, että miltä rakkaus tuntuu. Lueskelin joitakin ihania juttuja ja itse päätin myös kirjoittaa. En lukenut kaikkia, joten muutkin ovat voineet samaa miettiä.
   Eli minusta unelmat ovat seikkailuja. Ne ovat kuin valvetilassa nähtäviä unia. Minusta niistä pitää nauttia siinä hetkessä. Jotkut unelmat toteutuvat ja jotkut eivät. Odotukset saa ne muuttumaan harmaiksi. Miksi unelmat pitää erottaa niin sanotusti tästä todellisuudesta, koska nehän ovat tätä todellisuutta. Unelmakin voi elää vain sen yhden päivän.

   Kutsun sitä kaiken pysäyttävää rakkautta puhtaaksi rakkaudeksi. Minusta puhtaan rakkauden pitää löytää ensin itsestään ennenkuin sen voi löytää muista. Sen jälkeen kun sen on löytänyt, sen näkee kaikissa muissa, koska jokainen sitä pohjimmiltaan on. Eli tavallaan jokainen ihminen on täydellinen kumppani, mutta monet asiat ovat tiellä, että näkisimme sen, esim. pelko.

   No mutta toivotan kaikille rakkauden täytteistä elämää ja seuratkaa arjen pieniä vihjeitä. Ne näyttävät tietä teidän polullanne.

   anu

   ---

2. Pinte:

   
   26.2.2010 klo 13:35

   Unelmat taitaa olla aihe, joka herättää keskustelua….Luin näitä tekstejä ja ne laittoivat ajattelemaan sekä kommentoimaan. Aikani mietin, uskallanko edes kommentoida. Sen verran syvällistä tekstiä oli siunaantunut tänne. Minulla oli sama tunne kuin muutamilla kirjoittaneilla… onko minulla mitään sanottavaa…?

   Unelmissa elämisellä todellakin kulkee oman elämänsä vieressä, kuten Jari kirjoitit. Melle kun on annettu tämä elämä, joka elää pitäisi. Emme voi ottaa kuin yhden päivän kerrallaan, kukaan ei saa kahta päivää elettäväksi yhtäaikaa ja tulevaisuutta ei voi elää etukäteen. Mennyttä elämää voi muistella, mutta sitäkään ei voi elää uudestaan.Eläkäämme siis tässä päivässä ja ajassa vahvasti.Elämä on tässä ja nyt. Unelmia, haaveita toiveita saa olla ja pitääkin olla. Rikkaan mielikuvituksen omaava henkilö voi ja osaa unelmoida. Unelmilla kun ei ole rajoja, esteitä tai kahleita.

   Unelmat ovat mielen voimavara ja antavat voimaa elämän heikoimpina hetkinä. Unelmiin voi paeta kun elämä ahdistaa. Vaarana tietty on, että se todellinen elämä jää elämättä, kokematta. Ymmärrän Jari unelmasi kaiken pysäyttävästä tai voimaa antavasta rakkaudesta ja sen kohtaamisesta. Itsekin unelmoin, haveilen ja toivon kohtaavani tälläisen jonkun henkilön hahmossa ja kanssa. Entä sitten kun kohtaa ihmisen ? Vertaako häntä siihen unelmaan jonk on luonut? Ja entä jos hän ei vastaakaan sitä unelmaa? Särkeekö todellisuus unelman? Vai unelma todellisuuden ? Jahtaanko unelmaa jonka olen luonut ja onko sitä edes olemassa? Onko unelman vaatimustaso liian korkea?

   Olen minäkin unelmoinut ”prinssistä”,joka saapuu valkealla ratsullaan….:) ei ole tullut miestä edes valkoisella autolla…Heh,heh!! Tosin muunkin värinen auto ois kelvannut… tai vaikka julkinen kulkuväline, polkupyörä…:) Luonnosta olen hakenut kannon nokasta voimia elämään ja unelmointiin. Mikä onkaan mukavampaa kuin tuulen tuiverrus kasvoillani ja kesän lämpö ihollani, ympärillä täysi hiljaisuus. Vierellä täysi marjakoppa ja eväät repussa. Mielellään sen kokemuksen jakaisi toisen kanssa, nyt olen ottanut kaiken itselleni voimaksi, nautinnoksi.

   Sen verran realisti olen, että unelmat vaativat myös uhrauksia ja työtä mikäli ne haluaa toteuttaa. Kuten kirjoitit, unelmalla on päämäärä ja se on sitoo ihmisen toteuttamaan sitä. Haave voi taas jäädä leijumaan ajatuksena jonnekin mielen sopukoihin, samoin kuin toive. Rakkauden unelmassa työtä joutuu tekemään itsensä kanssa, että on valmis antamaan toiselle itsestään, eikä vain saamaan toiselta. Maailma kun on opettanut, että yksipuolinen rakkaus ei elätä. Unelman sijaan voisi katsoa mitä elämällä on tarjolla ja kokeilla. Sehän on elämää ja elämistä tässä ja nyt.

   Toivotan sinulle Jari voimia ja jaksamista sekä auringonpaistetta mieleen ja sydämeen!

   ---

3. Jarie:

   
   25.2.2010 klo 16:42

   Kiitos Tuomo ja ystävät ajatuksista. Onpa mukava saada aikaa hyvä ja varmaan kaikkien ajatusta puhdistava keskustelu. Mun teksti on todella ajatuksenvirtaa ja yritän personoida sillä ilmaisuani. Ja unohtaa liturgiat..joita kauhulla taas kuuntelin toisella korvalla suomalaisten poliitikkojen pitäessä puheita eduskunnassa. Upeaa, Tuomo, että sinullakin oli linkki Isoojärvelle. Olin siellä ystävien kanssa muutama vuosi sitten Juhannuksen, ja ajattelin kuvaa, jossa auringnlaskussa katselin järven horisonttia…ja varmasti nämä asiat ja unelmat olivat silloin läsnä, ja minullahan oli siellä mukana silloin todellisuutta oleva unelma;)!! Ja ihania ystäviä. Uskon että ihmisille on tärkeää saada unelmoida ja tuottaa kauniita hypoteeseja…ja toivoa niitä todeksi. Minä, ystävät, olen vain hieman uupunut kauniisiin elokuviin sisälläni…ehkä positiivisesti uupunut. Sillä nyt mulla on hiton rento ja hyvä olo. Nautin yllättäen näistä hetkistä nyt koko ajan…ja jos alan laskea ylihuomista, totean sen helposti tarpeetomaksi…koska voin yhtä hyvin mennä nurkan taakse vaanimaan, ja heittää jotain ohikulkevaa mummoa…lumipallolla! Hi hii!

   ---

4. TuomoTee:

   
   24.2.2010 klo 21:33

   Kirjoitan vielä tännekin, että unelmat ovat hieno juttu. Ja nekin ovat osa todellisuutta. Todellisuutta, joka on valtavan ihmeellinen ja jossa on paljon käsittämätöntä kauneutta kaikkialla. Jopa ahdistavissa ja surullisissa asioissa. Rakkaus on läsnä joka hetkessä ja paikassa jos sen päästää lähelleen. Se on yllättävän vaikeaa. Aika moni näyttää jollakin tapaa taistelevan itseään tai ehkä rakkautta vastaan. Mutta mitä muuta meillä on kuin elämämme? Uskomaton, ihmeellinen, kaunis seikkailu. Silmänräpäys kosmisessa mittakaavassa. Tai ei edes sitä. Mutta täynnä sanoinkuvaamattomia kokemuksia.

   Tekstisi on pitkä, mutta sitä on kiinnostavaa lukea. Ajoittainen tajunnanvirtamaisuus luo hyvin rehellisen ja jopa jollakin tapaa hartaan tunnelman.

   Toisinaan tämä kulku käy yksinäiseksi eikä siinä vaiheessa sanoilla ehkä ole voimaa auttaa. Silloin olen itse löytänyt lohtua nimeomaan kokemisesta ja tekemisestä. Mainitsemasi Isojärven kansallispuisto huokuu rauhaa ja tasapainoa. Siellä olen viettänyt joitakin valtavan kauniita öitä. Kuten monessa muussakin rauhan tyyssijassa. Ja musiikilla on jonkinlainen parantava voima myös. Pimeiden ja kylmien talvien yli tulee monesti ratsastettua juurikin muusiikin voimin. Loppuun vielä viisautta Jim Morrisonin tyyliin.

   “Into this house we’re born
   Into this world we’re thrown
   Like a dog without a bone
   An actor out alone
   Riders on the storm”
   -The Doors

   Voimaa tiellesi mies!

   ---

5. Alma:

   
   24.2.2010 klo 12:27

   Jari,
   sanoin ehkä hiukka liikaa edellisessä kommentissani. Sinun ja Junnun sitä edeltävät tekstit olivat todella hienoja ja pysäyttäviä. Ja haluan edelleen tunnustaa niiden sanoman todenpitävyyden. Ja luulen, että sanoista huolimatta, koemme aikalailla samoin.

   Kirjoitin kyllä sitä, mikä on minulle kyllä totta, eteenpäin vievistä unelmista, jotka minulle ovat yhtä kuin suunta, johon osaan ohjata laivaani (lisätäkseni metaforien runsautta näillä sivuilla .. Ja noista unelmista tiedän, ne vievät sinuakin. Unelma luoda, olla yhtä luonnon kanssa, olla yhtä musiikin kanssa. Ne ohjaavat tekemään elämässä muutoksia, jotta niiden asioiden kokeminen olisi yhä enemmän mahdollista. Nuo asiat eivät ole unelmia siinä, mistä puhut romahduttavina voimina- ehkä emme tuolla sanalla puhu samasta asiasta lainkaan. Ne ovat meidän intuitiotamme, sitä joka sanoo, “tätä minä janoan”, ja ohjaa meidät sitten lähdettä, ei kangastusta kohti.

   Nuo kangastusmaiset unelmat, todellisuudelta harhauttavat kyllä tunnistan, ja itse taas kutsun niitä haavekuviksi. Ne ovat jotain, jotka estävät minua näkemään kauneuden tässä ja nyt, ihanteita joita koitan sovittaa elämän päälle, ja kun ne eivät asetukaan paikalleen petyn ja kieltäydyn ottamasta vastaan niitä kaikkia lahjoja, joita en ollut osannut luoda haavekuviksini, ihanteiksini. Sanon, “ei tämän näin pitäisi olla”. Ja jumiudun omaan tyytymättömyyteeni..

   Mutta mielestäni upein oivalluksesi, on siinä, että toteat, että rakkaus ei ehkä enää ole haave, unelma tai toivekaan. Se on todellisuus. Jokaisessa 24-tunnin seikkailussani rakkaus on minussa. Ulkopuolellani kohtaan erilaisia kohteita, ja ne avaavat rakkauttani eri tavoilla. Ja jonain päivänä, minunkin todellisuudessani, kun aika on oikea, vastaan tulee toinen, jonka kanssa rakkauteni avautuu sillä hallitsemattomalla, pysäyttävällä, järjettömällä tavalla. Ja jonain päivänä hän ehkä lähtee, ja rakkauteen sekoittuu kipua, mutta rakkaus ei lähde mihinkään.

   Siihen asti se avautuu lasten kanssa puuhatessa, kuullessani pysäyttävän pianomelodian, kaupan kassalla hymyillessä kompastuvalle naurahtavalle miehelle ja lumihiutaleiden leijaillessa epätodellisen kauniisti kasvojeni ohi.

   ---

6. Jarie:

   
   23.2.2010 klo 22:46

   Paljon hienoa ja rohkeaa tekstiä Alma ja Sparkling eyes. Hyviä väitteitä ja totuuksia arjen rujoudesta ja unelman tarpeellisuudesta.

   Minä olen kulkenut jo ainakin kolme vuosikymmentä unelmien määrittämällä tiellä…ja syy ahdistukseen on kasvanut varmaan siksi, että juuri unelmat tuntuvat romahduttavan minun eron jälkeisetkin suhdekokeilut. Ehkä liioittelen, mutta välillä tuntuu, että ihanan ihmisen löydettyään minua riivaavat unelmat estävät tämän ihanan ihmisen pääsyn minuun ja minun häneen. Koska unelmat ehtivät sairastuttaa minut. Siksi ymmärrätte turhautumiseni unelmiin. Alma, se unelmien kartta on niin kaunis, ja tavallaan ymmärrän sen liikkeellä pitävän voiman. Koen silti, että tässä vaiheessa minun pitäisi jo ymmärtää useiden unelmien olleen totta. Kun katsoin vanhoja valokuvia, tajusin yht’äkkiä viettäneeni eron jälkeen jo kolme suhdeyritystä ihmisten kanssa..jotka kaikki oikeasti ovat unelmien arvoisia ihmisiä. Ja unelmaihmisiä edelleen on pyörinyt myös mielissä.
   Alma, minun kartalla matkan voimaa antava päämäärä varmasti olisi edelleen kaunis…mutta tie, jota pitkin sinne kulkisin, on liian rosoinen, hauras ja vanhentunut.
   Siksi yritän nyt vain laskea joka päivä pyllymäkeä unelmien tien vieressä, ja toivoa, että löydän vielä isomman pyllymäen;)
   Tässä…seikkailun vuorokaudessa.
   Sparklin eyes, haluan luoda sinuun uskoa siinä, että eivät kaikki sittenkään pelaa peliä. Usein nöyrtymisen ja luovuttamisen, pakenemisen tulkitaan olevan tietoista pakoa, ja lopulta vihan puuskissa pakoa, ja “peliähän tämä olikin”. Hyvä kun sinä kans ajattelet tämän hetken merkityksen,kauneuden, niinkuin Alma ja Junnukin.
   Mietin, että onko rakkaus minulle enää unelma. Haave se kyllä on, ja erityisesti toive. Kaikkivoipaan rakkauteen uskon niin paljon, että minulle se on ehkä yllättäen todellisuus, jonka uskon löytyvän elämässäni kohtalaisen pian…mutta mur mur;)…en unelmoi sen löytymisestä, vai mien on;)?

   Ehkä jossain vaiheessa…ongella Isojärven kansallispuiston saaren rannalla, auringon laskiessa ja vienon tuule koskiessa poskeani…yllätän itseni taas unelmoimasta.
   Pelkään sitä, sillä en halua kostuttaa poskiani muulla kuin järvivedellä…ja intohimon aiheuttamalla kosteudella!!!!!

   ---

7. Alma:

   
   23.2.2010 klo 21:05

   Täällä kirjoitta kaksi viisasta miestä. Olen täysin samaa mieltä kanssanne siitä, että ainoa tapa oikeasti elää ja säilyä tässä elämän erämaassa, jossa elävin on usein piiloutettu kaiken sen elottoman alle, jota arkipäivässä niin moni asia tavoittelee, on tuntea yhteys siihen elämään (jota naisen kielelläni kutsun myös rakkaudeksi) joka on läsnä nyt. Kaikkialla.

   Tahdon kuitenkin pitää pienen puolustuspuheen unelmille. Joskus unelmilla on paikkansa. Niillä on paikkansa, koska ne ovat paikallaan, ja ovat aina olleet. Nuo unelmat eivät ole kangastuksia erämaassa, haavekuvia, jota luomme estääksemme itseämme näkemästä sitä mitä on. Ne eivät ole keitaita, joille pyrimme pääsemään huudahtaen “tuonne minun pitää päästä”. Ne ovat hiljaista tietämystä, askelia eteenpäin vievää voimaa, kaukaisia kaupunkeja, joista nähdessämme sinne osoittavan tieviitan voimme hijaa hymähtää “tuonne olen menossa”.

   Käytän ehkä sanoja haave ja unelma ristiin sinun kanssasi Jari, mutta minulle haavekuva on jotain, johon takerrun. Jotain joka voisi olla, olisi voinut olla, olisi pitänyt olla. En näe sitä mikä on, sitä kauneutta, joka on hiekanjyvien meressä, koska mielestäni elämän kauneus asuu sademetsässä. Haaveissani en ole todella elossa. Saatan toki joskus levähtää niiden parissa, vierailla kaukaisissa satamissa ihan vain siksi, että näppärällä ihmismielelläni minulle on annettu siihen mahdollisuus.
   Mutta päiväuni on aina uni. Jos erämaassa lähden seuraamaan kangastusta, olen havahtuessani silti janoinen.

   Unelma on minulle elintärkeä kartta, jotain joka auttaa selviytymään erämaan keskellä. Elämän erämaassa me kaikki tarvitsemme vettä. Mutta se vesi, joka meitä lopulta ravitsee ja täyttää elämällä ei ole kaikille sama. Unelmani kertovat minulle siitä, mitä juuri minä janoan. Se on kartta, jonnekin syvälle sydämeen piirretty, polusta, jota vain minä voin seurata. Kun lähden astumaan tuolle polulle, en ole tuudittunut uneen jostain joka voisi olla. Olen ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti elossa. Mikään ei voisi olla yhtä vaarallista, mikään ei voisi olla yhtä avointa ja haavottuvaista. Lähteä seuraamaan herkintä unelmaansa on sama kuin laittaisi rulettipöytään kaikki pelimerkkinsä sen punaisen kahdeksikon varaan. Voi joko yrittää tai ei. Siltä väliltä vaihtoehtoa ei ole.

   Uskallus lähteä yrittämään, lähteä seuraamaan sitä ääntä, jonka olet aina tiennyt siellä olevan, mutta et ole uskonut sen neuvojen todella kantavan hedelmää, on siemenen istuttamista. Totuus on, että voimme istuttaa siemenen, kastella sitä, ja puhua sille päivät pitkät kukkimisen ihanuudesta, mutta me emme saa sitä kasvamaan. Se kasvaa koska se kasvaa. Me ainoastaan istutimme sen maahan.Ehkä minun unelmani onkin kukkatarha erämaassa. ehkä se polttaa rinnassani niin voimakkaasti, että rakkaudesta erämaata kohtaan alan istuttaa sieminiä maahan, jossa niiden ei koskaan tulisi kasvaa. Voin joutua kulkemaan pitkiä matkoja siementen perässä. Voin kuluttaa jalkapohjani puhki ja saada käteni ruvelle kaivaessani kuoppia kovaan hiekkaan. Mutta minun sydämeni iloitsee, sillä se tietää, että se pyrin sinne, minne se on minua aina ohjannut. Se minne päädyn, ei ole merkityksellistä. Aidon unelman tunnistaa siitä, ettei se koskaan saa täyttymystä, Se vie meitä aina eteenpäin. Aidot unelmat kumpuavat rakkaudesta, ne ovat rakkautta. Kun Martin Luther King Jr lausui “I have a dream” olen aika varma, että hän ei seissyt itsensä vieressä, vaan oli täydesti läsnä, tuntien jokaisen henkäyksen, nähden auringon valon täyden kirkkauden.

   Mitä tulee tuohon rakkauden unelmaan Jari, ei ole sääli, ei, ettet ole siitä luopunut. Miten voisit, jos yhtä lailla tahtoisit olla läsnä, kuunnella sekä sisäistä ja ulkoista, sulkematta silmiäsi siltä, mikä on todellista ja aitoa. Kuka tässä maailmassa ei aidosti janoaisi tuota kaiken pelon läpäisevää rakkautta? Kiitos elämälle, että meissä elää tuo unelma, sillä se tuo meitä myös lähemmäksi toisiamme. Se pakottaa särkemään muureja, ottamaan riskejä, hyppäämään tuntemattomaan. Ihana, kamala, särkevä parantava rakkaus. Ei mikään muu.
   Ja vaikka unelmilla ei ole mitään tekemistä todennäköisyyksien kanssa, niin on silti aika lohdullista, että jos tuo sama unelma on meistä jokaisen (ja näin väitän, että on, ken ei tätä tunnusta ja silti kokee tuntevansa sydämensä, voi kertoa minulle elämästä, jollaista en lainkaan tunne) sydämessä, niin on aika todennäköistä, että vielä tuota ääntä seuraamalla yhteen päätyvät kaksi ihmistä, joilla on sama päämäärä. Mutta nuo kaksi löytävät toisensa juuri siksi, että he ovat joka hetki avoinna, elossa, tässä ja nyt. Ja siitä alkaa vedenpaisumus, jonka jälkeen erämaa ei ole koskaan entisensä.

   ---

8. Sparkling eyes:

   
   23.2.2010 klo 20:27

   Hämmentävää.

   Mietin vastaanko ollenkaan tähän, koska mulla ei todellakaan ole mitään vastauksia. Jarien kirjoitus herätti lisää kysymyksiä, kun osuin sattumalta näille sivuille.Mietin peräti yhden yön ja päivän, ennen kuin kommentoin yhtään mitään.

   Elämä ei ole reilua ja pahat saa palkkansa ja hyvät jää ilman. Niin se vaan menee.

   Eihän tähän ketjuun kukaan tavallinen tallaaja voi edes vastata mitään tuntematta itsensä täydeksi tolloksi. Lennellään sellaisissa sfääreissä, ettei tähän ole mitään sanottavaa. Paitsi, että todellakin on.

   Todellisuus on täällä, tässä ja meillä kaikilla just nyt. Jos jää tuleen makaamaan ja haaveilemaan jostakin paremmasta, menee elämä ohi ja elämättä. Saatan olla realisti ja jopa ihnorealisti, mutta eipä ole kukaan vielä tähän mennessä tullut mua sieltä ojan pohjalta nostamaan ja voi poijjat,kyllä niitä pohjia on koluttu! Yritän välttää tulemasta katkeraksi, mutta eihän se onnistu. Ihmisiä tässä vaan ollaan.

   Olispa aika ihana löytää joku, joka jakaisi sen arjen kanssani ja tekisi siitä hetkittäin juhlaa. Pieniä paloja ja hetkiä olen saanut matkan varrella siitä ihanuudesta maistaakin, mutta aina tulee jotain tai joku, joka vetää maton alta. Yhtä selviytysmistarinaa kaikki. Onko tässä elmässä tarkoitus siis rämpiä koko ajan saamatta kiitosta tai kunniaa? Jotenkin en kuvitellut, että mulle kävisi näin.

   Nyt tätä kaikkea on ehkä hyvällä tuurilla puolet vielä jäljellä. En haikaile mahdottomia, en pyydä kovinkaan paljon, mutta tuntuu aika kohtuuttomalta, että aika paljosta on joutunut tinkimään. Haaveista, unelmista tai toiveista en kuitenkaan ole vielä ihan lopullisesti luopunut. Heikolta näyttää. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on merkitystä toisen ihmisen kunnioituksella,arvostuksella ja ystävyydellä.

   Rakkaus? Hullujako täällä puhutaan? Mistähän tähän mun elämääni jotain niin hienoa vielä tulisi? Peliähän kaikki pelaavat: säädetään, hoidetaan, tapaillaan ja seukkaillaan. Ei sovi enää mulle. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa ja tarjolla ei ole kuin halpaa huvia varattujen tai muuten vaan itseensä kyllästyneiden kanssa. Ja vastuu on aina jossain muualla. Ei minulla.

   Kammottavinta tässä nykytilanteessa on se, että kotiinpaluu koittaa aina. On ollut kivaa, ihania kavereita, hyviä hetkiä, loistavia bileitä ja mahtavaa menoa. Ja sitten tämä kiva koti, jossa kaikki on kohdallaan, mutta sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa, eikä kenellekään voi kertoa kotiin tullessaan, kuinka mahtavaa reissulla oli.

   Että olen kasvanut ihmisenä! Mutta mitä se ketään auttaa? Olen jumalattoman vahva, mikään ei enää lannista ja pärjääminen on jo näytetty. Siitä syvimmästäkin ojasta on noustu ilman lääkkeitä ja riippuvuuksia. Ja se paras tässä maailmassa vieläkin puuttuu. Jakaisin niin mielelläni kaiken tämän jonkun kanssa, mutta ei näy ketään…

   Mitäpä sanoisin Jarie? Pyysit kirjoittamaan vastauksia ja tässä on yksi, joka on ihan täyttä soopaa ja tajunnanvirtaa. Sori, elämä on epäreilua. Odotetaan siis edelleen! Ehkä joku joskus osuu kohdalle, joka osaa arvostaa ja kunnioittaa ja rakastaa.

   ---

9. Jarie:

   
   23.2.2010 klo 10:25

   Kiitos Junnu upeasta vertauksesta. Erämaa vaikuttaa jännittävämmältä paikalta, kuin unelmien laakso virtoineen ja hevosineen…konsanaan! Vesi, aivan kuin ventovieraan ihmisen kosketus, katse saattavat saada käsittämättömä ja äärettömän yllättävän myrskyn, juuri siksi, kun sitä vähiten odotti ja maailma osaa ravistaa. Muistan kun pikkupoikana silmät kiiluen tiesin kuivan ja heiveröisen auringonkukan siemenen sisältävän ihmeen. Laitoin sen helmikuussa maitopurkkiin jossa multaa….toukokuussa minulla oli sisätiloissa jo 60cm kasvi…elokuussa se ylsi rivitalon eteläpäädyssä jo katonrajaan…ja se ylpeili upealla keltaisella kukalla ja sadoilla, tuhansilla siemenillään…!!

   Moni onkin kommentoinut mulle suoraan mailitse ajatuksia…rohkeasti tänne myös ajatuksia;)

   ---

10. Junnu:

    
    23.2.2010 klo 1:15

    Mitä teen unelmilla?
    Siinäpä se, kysymyksesi on hyvin kuvaava, Jari. Unelmilla kun et voi Tehdä mitään.
    Ne eivät kuvasta tekemistä missään muodossa. Eikä niitä voi synnyttyään käyttää mihinkään.Ne ovat yhtä aikaa olemassa ja silti harhaa, niinkuin pyörremyrsky joka syntyy tavallisten tuulten kohtaamista, innostuu hiukan kunnes pelkästä näkemisen ilosta villiintyy. Vauhti loppuu vasta sitten kun…tajuaa pyörineensä tarpeeksi.
    Unelmoidessa luulee tekevänsä, luulee luovansa tulevaa ja luulee sitovansa sen saumattomasti menneeseen rakentaen sitä kaikista kauneinta näkyä. Ja se se on, näky, keidas kuivassa erämaassa. Mutta tässä kohtaa on kysyttävä mikä teki erämaasta niin kuivan että tarvitaan virvoittava näky, pelastava kangastus, toivoa antava ilmestys. Eikö erämaa itsessään riitä? Eikö se ole lopultakin täynnä elämää jos pysähtyy katsomaan? Istuu vain hiekalle ja lakkaa niin kovasti yrittämästä. Lakkaa yrittämästä tavoittaa täydellistä. Täydellisyyden tavoitteleminen on kuin kettu joka jahtaa omaa häntäänsä. Se ei tajua hännän olevan osa sitä, sen olevan osa häntää. Että he eivät ole pelkästään yksi ja sama olemus, vaan että he ovat sitä aina atomitasolle asti.

    Erämaa on täynnä elämää. Se tulvii voimaa, kasvillisuutta josta siitä tietämätön(tai valveutumaton)ei huomaa hitustakaan, eikä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Mutta se joka on kulkenut erämaata kaikki aistit avoinna, näkee jo nuo yksityiskohdat ja sen miten ne liittyvät kokonaisuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen, ystäväni.
    Erämaassa harvoin sataa. Jos sataisi se ei olisi erämaa, se olisi sademetsä tai trooppinen, runsaan vehreä viidakko. Siltikin samat lainalaisuudet vaikuttavat niin sademetsässäkin kuin erämaassa. Kun sade kerran laskeutuu erämaahan, se ei ole kangastus eikä se ole lupaus tulevasta. Se ei myöskään ole unelma, mielen rakentama utopia siitä että kun tarpeeksi voimallinen impakti puskee läpi, tunne-elämän monsuunisade käy päälle, kaikki muuttuu ja erämaa muuttuukin sademetsäksi. Se on lopultakin jotain paljon kouriintuntuvampaa, pienempää ja suurta yhtäkaikki. Kun aavikolla sataa, vesi laskeutuu ensin pintakerrokseen, sitä hennosti herätellen. Siitä se hitaasti painautuu alaspäin mineraalikerros kerrallaan jakaen energiansa säästeliäästi mutta yhtäaikaa sitä runsaasti tuhlaten kaikille tarvitseville. Hiekassa olevat runsaat mineraalit imevät jokaikisen saatavilla olevan vesimolekyylin ja tapahtuu ihme; vesi saa mineraalit tarttumaan toisiinsa ja yhdistäessään kauneutensa niistä muodostuu kukka, ruusu, kauneuden symboli, jonka kasvamisen ei erämaassa pitänyt olla mahdollista. Eihän erämaa voi kasvataa kukkia! No, ei se ole kukka joita kasvaa viidakossa, eikä se pysty kilpailemaan monsuunililjojen kanssa väriloistosta. Mutta se on hiekkaruusu, aavikon kukka, yhtä ainutlaatuinen ja kaunis kuin maailman muutkin kukat.

    Hiekkaruusun ihmeellisyys, sen ainutkertaisuus ei perustu siihen että joku on osannut unelmoimalla synnyttää jotain niin kaunista. Päinvastoin hiekkaruusu syntyy kaikista toiveista ja haaveista huolimatta juuri sellaisena kuin se on. Rosoisena, kalkkikiven värisenä se on yhtä todellinen kuin sen vanhempansa, vesi, ilma ja maa.

    Junnu

    ---

Jätä kommentti

Postaukset (RSS) ja kommentit (RSS).